— En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.
— Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra väsyneesti. — Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä maakunta.
— Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella itsepäisyydellä. — Koetan taistella täällä.
Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.
Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi. Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin mielellään hänen lippukuntaansa.
Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin sillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.
— Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren veitikkapoikansa vakavaa katsetta.
— Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.
— Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?
— Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.