— Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne venheeseen. Kas niin!
Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella miestensä jo laskeuduttua venheisiin.
— Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.
— Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin — sitä haen!
Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.
Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua laivaansa — hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin, turvallisempiin tähystysluotoihin.
Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn, kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan itseään Niilo Grabben väeltä.
Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa. Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa pyydystämään.
Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan, että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan salmeen sen molemmista suista.
— Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä saarella lepäävälle partiojoukolle.