— Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen lävitse. Nyt venhettä hakemaan!
Hän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa ja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä itsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä. Onneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he täälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat venheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli heidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo kotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat, joilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta sissijoukkoa.
He nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta suoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta jos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi neuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli tämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin jännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he, eksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet mihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän puoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki tanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan kurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä ja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. —
Vapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä liiankin kannun kallistamaan, — näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse Niilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi kuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara uhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.
Raaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin, että Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän Rolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun saaristoon, jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi Tuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset merisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä hänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua piiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja lähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana sellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman venheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon kalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille uhkaukselle, ilkkuen:
— Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs kiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!
Säikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa vastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi kasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja näki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan. Silloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:
— Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui köydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.
— Enhän sitä uskonutkaan. Mutta kerro: Missä on Tuomas junkkari ylennetty?
— Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja nostaneen niiniköyteen…