— Yks, kaks, — kolme!
Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki, ammottavin silmin…
Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.
Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti kuningas Kustaalle.
Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543) erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan. Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, — Ruotsin kannalta se sota olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben aikana.
Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa. Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin linnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi, pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten säilyvän.
Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi, silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle vietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle miehelle, — hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar Flemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän töitään jatkamaan.
Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik Arvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku. Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin, olivat sen hyljänneet.
Santeri Ivalo.