Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.
Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti, etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan. Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja. Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet, mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.
Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys? Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään. Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa vietetty.
Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.
Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia, käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla, sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa huikkasi joen yli:
"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."
Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:
"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa tuolla linnanmuureilla."
"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!" komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen pienen aluksen purjeita.
"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja peräsintä.