Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa, mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen, oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi, joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston. Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.
Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.
"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on rohkean matkassa."
Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.
"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks… kolme… viisi miestä, ja tuo viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta tulee tapahtumaan."
Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.
"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestä Tuomas-junkkarin ääni.
"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään muuttaen.
"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen kannelle.
Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle istumaan.