On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen…
Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä, kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.
"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"
"Tietysti meidän on vallotettava linna."
"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?"
"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä."
"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan. Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."
"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?" kysyi Frille neuvotonna.
"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa, että minä sanoin vallattava eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä erotuksen?"
"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua häneen entisellä suorasukaisuudella.