Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus, sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi pääsee ylemmäs tuulen päälle.
Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys voittaa vastustajansa.
Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.
Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen, näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.
"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko taistelun kulkua.
Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui, oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa. Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa. Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa. Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin, puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla. Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi, hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.
Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa vangiksi.
Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut laivansa kera. — — —
Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa. Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan pääkaupunkiin.
Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat päättivät kulkueen.