"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli. Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.
Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää varten. — — —
Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu. Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan, korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.
Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava, kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset. Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.
Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut…
Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi kiiruusti pukeutua.
"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan", mumisi hän kannelle astuessaan.
Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.
Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää, että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu Tanskan lippu.
Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä. Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.