Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet amiraalin miesten haastelua.
Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.
Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki näköpiirissä olevat asiat.
Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien kiitoksen. —
Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät, kohentausivat miehet jalkeilleen.
"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään vanhan merikarhun eteen.
"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.
"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja —", amiraali silmäili hymyillen miehistöä.
"— ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.
Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen. Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia sotilaita.