Kyösti Wilkuna.
VESAISEN KUOLEMA.
Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta, tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja. Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.
[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston saavuttanut sankarinimi.]
Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli sattunut pahasti, — siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa. Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi puheeksi.
Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan voivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän reunat.
Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla seisoville tovereilleen:
— Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle. Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle retkelle — ei tämä tähän lopu!
— Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, — elä ajattele nyt uusia retkiä!
Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen hiljaa ja hengitti tasaisemmin, — näyttipä siltä, kuin olisi poltekin hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi rauennut toivo.