— Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:
— Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta. Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, — vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.
— Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. — Mutta se luoti jäi rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.
— Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.
— Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan. Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.
* * * * *
Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi retkellään Vienan vesille… Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta… Kas noin! Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, — nyt liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja kotikyläin miesten murhat…! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä…! Juuri niin, pojat, antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää — tällaista se on kosto!
Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas kiertelemään.
Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella, partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, — hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, — täällähän on jo vaino käynyt vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta. Kirous ja kuolema — kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät livistivät, — kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä edestä näreikön laidassa… Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin kissanpojat pussiin… Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja koston sisulla!
Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui alas karkealle raanulle.