Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu. Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei enää levätä…!
Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita —, portti vain auki, ei armoa! Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla, sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla… ei, edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako… kerta vielä hartiovoimalla… noin, nostetaan nyt alhaalta päin… Ei vielä, uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä…! Ja vielä rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu…!
Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.
Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä, jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan tuttava hymy:
— Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, — pitkään ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään, kerrankin se tekee sinulle hyvää…
* * * * *
Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, — murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen. Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet, roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti hän tukkia visvoittunutta haavaa, — sankari taisteli jo viimeistä taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni sitten vähitellen ja loppui…
Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.
Santeri Ivalo.