PIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.
"Uh-huh!" huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita ylös laivankannelle. "Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka. Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!"
Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko päivän ollut. Laiva, jonka kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden perukassa.
Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy huudahtaa: opus fervet — työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat, suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan, että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja tervan hajun…
"Tämähän käy kuin rasvattu!" tulkitsi hän tyytyväisyytensä kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. "Jahka te vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!"
Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta, kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.
Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.
Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä kinkkua ja munapaistikkaita.
"Mainiota, mainiota!" puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. "Kylläpä nyt jaksaa", ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. "Tuntuupa etten tarvitse ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No, reessäpä on mukava köllöttää."
Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen, työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle sekä massautti hevoset liikkeelle.