Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.
Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten ja marski nukahti.
Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään. Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä sekä haastaa: "Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa… Voi, voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset…"
Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. "Kas, kuinka ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen", hymähti hän itsekseen ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.
Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä vuotta. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä Olavinlinnan tienoilla.
Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.
Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.
Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä, milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä… ja sepä se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä seuraavasti: "Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski, yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki määräilevät, vaikk'en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus — jos minun vertaiseni tulevat ja jotain käskevät, lyön heitä päähän."
Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Hän oli ollut saattamassa vangittua Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta aiemmin oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.
Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan. Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa: