"Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt. Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa, Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs."

Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut. Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin…

Häntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.

Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No, entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna yllättämään! —

Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.

Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin kummaa.

Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No, syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana, ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen kopean ilmeensä…

Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…"

Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen, joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka tarkoin heijastivat herransa mielialoja.

Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi: