"Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata. No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän vastaanoton, senkin juonimaakari."
Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.
Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia, jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea vastaan. —
Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan, kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.
Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi jälleen lukea plakaatista: "Me Klaus ensimäinen j.n.e."
Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään. Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi. Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo vilunväreet.
"Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni", sanoi hän itsekseen. "Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti."
Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin. Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle. Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten silmiä.
Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon. Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.