Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään pystyssä.
Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.
Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa. Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä ja viittasi kappalaisen luokseen.
"Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen", lausui hän voipuneella äänellä. "Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin välskärin toimet."
Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen horrostilaan.
Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi nytkin plakaatista lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…" Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua mukana…
Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.
"Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien toteutettavaksi", kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen samalla itsensä suoraksi.
Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan. Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.
"Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo", kuiskasi kappalainen. "Herra olkoon armollinen hänen sielulleen."