* * * * *
Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme…!
Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät, kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja pakkanen puri.
— Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.
— Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin pensaan taa.
Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki, kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy annetaankin…! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa, jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville tosiaankin oli lämmitetty.
Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin, kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään taljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä piteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin susiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja karjuvan, että tie auki! moukat hankeen! — hän luuli kai joidenkin talonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.
Mutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä vesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä, joka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat kaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä tuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua sanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni, kun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:
— Juuri niin iskekää!
— Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.