Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus Flemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten taholta:
— Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!
— Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?
Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten mieliin.
Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä, järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän sydämeensä kylvänyt.
Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, — se maine miestä kiihoitti! Hannu ei ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää, ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään, käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat ikävystyneet.
— Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, — hitto heitä tänne odottaakoon!
— Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, — se haastaa kostoon!
Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan nimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.
Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä. Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi, taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti. Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, — hän ylpistyikin siinä matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa, pöyhistelihe.