Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa. Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen nimi "krancka"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista, liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan sitkeästi ja urheasti.
Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä, rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.
Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla vuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo kyläläistensä mukana "haukijärvillä" ja sai siellä jossakin kahakassa vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen lopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, — tuskinpa säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet avustivat.
Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita, ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan, kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika? Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle ja ruuti päälle — tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.
Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli, niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.
Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, — siksi vie tarinamme nyt sinne.
* * * * *
Eteläpohjolaisten talonpoikain "kapinan" olivat Klaus Flemingin ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut, teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa. Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, — niin kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille, että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.
— Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? — siitä neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.
— Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista vapaudestamme?