Hannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä vahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään; Limingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen suvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin tuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja komeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni sillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän miehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita katkoneet.
— Nuo samaiset, tuuheat susiturkit ne miehen sittenkin pelastivat!
* * * * *
Kokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue alaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa puolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten varustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat kertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle, ja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä suursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa ääriltä.
Historioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he näin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät suotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä, kohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin, joka oli pohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin ja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat malttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja kokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan Hannulla ilmeisesti yli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli riittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän kuvitteli voiton liian helpoksi, — hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus Flemingin sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin ennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.
— Eteenpäin vain, minkä sivakoista ja kavioista lähtee!
Sellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi laajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.
Niin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen merkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, — siellä sai Krankan Hannu kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen liian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi talonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta keskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet ajoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain täydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle, heitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja talvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien ottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin, Palon Perttu ja Krankan Hannu.
Minkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa, jouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville turmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä erilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren kinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton. Huovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen johtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta pelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he eivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä marskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja aseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen nimismiestalossa liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja äreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain haukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka hänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti esivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää sotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä ylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.
— Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!