Niin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan petäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:
— Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako kohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain kuri!
Äänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää Krankan Hannun henkeä paljoksi arvostellut.
Mutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli edellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen jo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta kansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana onnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen toverinsa suoraan hirteen.
Mutta jos lie Krankan Hannu Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja kunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten ne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän ei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan. Toisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella pitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota unelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava, kiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä taipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä vihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta umpinainen tyrmä.
— Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten alas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru valoa pilkisti.
— Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama vartia ja rämäytti pilkkanaurun. — Tästä vielä alempana on se huone, jonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian, jos mukiset.
— Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin itsekseen.
— Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. — Meidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, — meillä on Turussa hirsipuita paljo…
Siellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella kotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa kohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että Klaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän, niitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.