Mutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä surkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika meni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, — talven koleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun päivänä saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla tunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut! Kaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä linnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin hiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.
Tämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin olosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita ruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan töissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan. Silloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan sydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin miksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet pakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.
Niin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti helpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei kapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy ehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua Ruotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen haltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen viesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän ihailemansa "furstin", talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina olivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi sortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, — se sanoma idätti taas uusia, rohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia puhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.
Turun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa vastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu kuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet mieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä monenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi, pakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle, liittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta, mutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu, joka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten vaivaantuneita mieliä.
Eräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, — ihan selvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat vankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä kutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin kuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein kuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä ja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet päästä pääsyyllisen — herttuan — perille. Mutta nyt oli tutkijana aivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.
Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja ikäänkuin kutistunut, — sen verran oli häneenkin toki pystynyt tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin, niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden. Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan, jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla, ja virkkoi:
— Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona Limingassa rasvaisempaa kuin täällä?
— Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!
— No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.
— Olen niihin aina altis.