— Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, — olet minun turvissani.
Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, — ne tuuheat susiturkit vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.
Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja. Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin. Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin kestetyistä kohtaloista.
Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa, — vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi noin herrain pariin, — sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.
Mutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.
Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.
Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi. Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille, Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni suhtautuisi tähän suunnitelmaan.
Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus. Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä, sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää valtakuntaansa.
Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta, arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, — ei siihen joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana. Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin, jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, — niin hän monastikin heille uskotteli, — parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle kuninkaan käskynhaltijalle:
— Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et hevillä valloita.