— Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen? uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle erämaanretkelle.
— Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. — Mutta täällä liikkuu paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!
— Täytyy tuota tuumata…
Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta 1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin 400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.
Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman linnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten valloitusaikeista.
Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.
Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan Hannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.
Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle, oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat: verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.
Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin: rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa. Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla, sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan hymy.
Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi kotona Limingan Krankkalassa.