— Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen oli nimittänyt Haapalaiseksi.
— No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?
— Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä nimittäin ennestään tiedä.
— Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen taas rajan tällä puolen?
— On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.
— Kasakoitako?
— Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali — mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä sitten pääjoukko.
— Entä te? Rupesittekos vastarintaan?
— Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi Haapalainen ärtyisesti. — Me tahdoimme, että olisi heti käyty kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja. Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.
Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.