REVONTULTEN LOIMUTESSA
CARL JOHAN ADLERCREUTZ
Oli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja tauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden loppuviikkoina nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja ne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion välimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa lamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa kenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä sen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja oli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan surkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta asetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä asepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja jotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin Haaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään päin.
Päivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin lumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki lähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa verkalleen lipumaan länteen päin.
Reen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut mies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa ja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre. Hänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken muun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä tarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa värjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän tiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä kurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat pienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä maantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut sinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina maansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä kelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut käyttää kotiseudun pelastamiseen. "Suomen armeija on piankin Peräpohjan hautuumailla", oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut. Ja mies puhui totta!
— Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen tuloksen saavuttamiseen!
— Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota etelän onnellisemmille maille?
— Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni vallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet Suomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja on syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa selittää ja syyttää!
Näin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen edetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen kepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin hautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas. Jokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa kenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan syitä kärsittyyn onnettomuuteen.
— Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta johtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua… Miksi nyt viimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan ylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja raukkamaisuus. Miksei nytkään…