Tapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli Adlercreutzin kunnianhimoista mieltä… silloin olisi toki vieläkin yhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.
— Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä…!
Tähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan hiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti, ettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin jo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta silloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja kauempana, ja niitä oli paljon.
Mutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut ajatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan seikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin moninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty taistelemaan Hämeenlinnassa… niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja vetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin… Miksei tehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä kiertämään… niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa apuväkeä…! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu maihinnousua vihollisen selän taa…? Joka kohdassa oli syy lopultakin kelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut Suomen armeijan avustamiseksi… Sillä ei ollut kyllin voimakasta tahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen neuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa varaan, se uhrasi tämän maan…
Tähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät aina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja onnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus tuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän, taistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja lopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy sortua…!
— Mutta sittenkin… — Yksin ajavan kenraalin ajatukset kaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin itsesyytöksiinkin… — Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri tilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut aikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista huolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän, kääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne taisteluun… Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani ja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni… Niin, tietysti olisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma häviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys. Uppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu muille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä omasta suistumisestani, — jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo alunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus oli olemassa. — Miksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka Himangalla, — kaiken uhalla?
Reessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut aloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä ei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin jollakin Napoleonilla… Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan keskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton rykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta…
Siitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin muistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin… Lyhyt pohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti kolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi juhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella. Kanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui katsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin hautapatsaaksi… muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta, vaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa…
Ajajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän torkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana ajatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat häilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin pakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.
Hän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin hiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se oli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin tahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa aloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin Suomen rakuunaväkeen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja rattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika… pian hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana luutnanttina Karjalan rakuunoissa.