Kuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän upseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne kuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan tukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää, hurmaavaa aikaa…
Kapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa Savossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes alkoi "Kustaan sota", jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai tositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa kuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa vastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla hän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan karkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi Kymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat hankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä kovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja vetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni Adlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa 40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.
Hän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä kahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella, ylennettiin majuriksi… se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa muistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä reippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin herraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa kanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä. Talvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon sydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin toimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja… karkeloimalla vietettiin pitkä sotatalvi… Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin hankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet everstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen vuoden toiminta siinä… hyvä kuri ja reipas järjestys… kotoinen Kiiala kehittyi ja vaurastui… ja sen isäntä samoin… Kustaa kuningas tuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti häntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä hänet ylennettiin kenraaliksi.
Se oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja onni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat suoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla. Adlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen uudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen perustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi hän tuli — se oli miehelle suuri kunnia —, ja siitä piti nyt luotaman mallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi ja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa ylpeiltiin…
Nopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että jos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä uudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä Venäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla…
Mutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin vähäistä… Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta…!
Hän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin katselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli tultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti matalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon kylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta, väitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän tahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä ja tarkastaa heidän majoitustaan.
Poikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa susiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki hän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin astui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä tulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua. Liedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa, ja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan, mustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki miehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että tuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan miehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan muutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan kenraaliksi.
— Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.
— He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut korpraali. — Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.