— No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi. Mutta retki sinne oli ehkä turha — olisi kai Sandels niistä Obukovin joukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot. Pääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä etelään, aina Hämeeseen asti, — vihollisen olisi ollut siellä vaikea enää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin iskemässä, — mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli koko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen tappio.
Läntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas liekehti hiljakseen ylt'yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen ja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta temmellyksestään.
Sitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa latua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään kesäksi muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut mitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja aseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten vihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi — vaikkakaan ei ylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan ylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja Ruotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua, tuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien tuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden viheliäisyyttä!
— No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan päivä oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin, yön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja vihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija joutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin minkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni vauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se oli kaunista heinäkuuta, — annapa, että tuo kaikki olisi saatu suorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi lisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt. Mutta me painelimme rannikolla etelään, noin — kas sillä voimalla, juuri sellaista tulta oli liikkeissämme!
Taivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja korkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni kirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena ryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi täytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli melkein pelottava katsella, — tuohan voi sytyttää koko maailman tuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin…
— Eteenpäin, pojat!
Nyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven rantaa… Pistimin eteenpäin, voitto on meidän…! Tuossa on heikko paikka, se horjahtelee, sinne tukea, — Lode saa hyökätä eturintamassa, koska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy, se pakenee — hurraa!
— Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh, kuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja sydämeni vuotaa verta.
Venäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei kestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua. Adlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin, ponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi tappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi pohjoiseen.
Tulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan. Reessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei jaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä, syyttävän, moittivan… oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet osia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt itseään hiljaisissa mietteissään.