Entistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan Ruotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne, ja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä hänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän kärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen sotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan levähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä kohti.
Ilta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina levänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet tuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima, joka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi sydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein kuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät taas äskeistä kehäänsä kiertämään.
Olisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi, jos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu ylipäällikkyys… Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot Ruotsista jäivät joka tapauksessa tulematta… Mutta kuka tietää: rohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken voinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin, niin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt kävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen armeijalta.
Kuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä nyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat palasivat taas todellisuuden pohjalle.
Vasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt tuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas siitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi oli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen uhkarohkeaksi… oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi antaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle — ja kiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen heikensi samalla pahasti keskustaansa — hitto, miten se ällistyi, kun minä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat elämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, — sitä rynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa…!
Mies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän vetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin pakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet siellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa tahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden kylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti sitä.
— Jospa silloin olisi toimittu yhteen menoon — mikä voitto siitä olisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti vain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen, yhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle, ennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin. Mutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja. Hitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja lähettää hänet Ruotsiin!
Pohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja ulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi. Rajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa tuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten syöksyä — ja samalla unelmoida!
— Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. — Kelirikko muka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute — tottahan siinä kaikessa oli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja kokoamaan voimiaan, — silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava vain vihurina Tutshkovia takaa — noin, noin juuri!
Hän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi toistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä sekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan… Hän oli ollut tomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia neuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan miehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien ylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa köniin!