Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten kartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina. Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman siskonsa kodissa.
Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän, äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan, kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki, muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.
Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa. Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen viimeinen lahja, joka osasi lausua jo "pappa" ja "mamma", harjoitteli tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia isä parhaillaan selitti isommille lapsille.
Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri. Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan. Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan. Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.
Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset, nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.
Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.
Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi. Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo. Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin peninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla pistäytyä.
Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa, mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset häirinneet.
Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.
— Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat kysyvinä toisiinsa.