Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle, Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon Jääkärirykmentissä.
Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta. Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.
— Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli kuiskauksena. — Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.
Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen armeijakunta oli marssimassa rajalle.
Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.
— Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.
Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan petoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi rauha valtakuntain välillä.
Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.
Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia. Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita, lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä… Olihan siinä puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja perheenjäsenille.
Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada sen niin lyhyeksi kuin suinkin.