— Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä kamferttisekoitusta.
Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään sisälle pakkasen kourista.
— Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!
Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.
Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella, majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.
Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan. Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa huomaa mitään häiriötä.
Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.
Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet pysähtyivät. Viestillä — "ryssä on hyökännyt maahan!" — oli ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata kotikonnuilleen.
Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.
Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä, eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.