UUMAJAN SANKARI
JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER
Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri rakennuksiin.
Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita, viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker, istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen sodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.
Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta, jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen. Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin kunniaa osakseen.
— Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin. — Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja, uutta kunniaa.
— Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. — Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden ikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä kaikesta hovin loistosta ja — sodan pauhustakin.
Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:
— Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?
— Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.