— Taistelun tuoksinassakin?
— Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä… Elämälle antaa arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan tekee… Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.
Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa hän virkkoi:
— Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan kotiin, Savoon…
Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:
— Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella. — Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas, jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. — Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta… Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa menetettyä maatamme emmekä kotejamme…
Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen järven rannalla oli pieni, matala tupa… Mutta sitten hän hymähti ja jatkoi:
— Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta tosiaan, niin minä tekisin!
Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn penkiltään ja jatkoi:
— Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, — poika, oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?