— En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.
* * * * *
Oli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi päiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla kohottavan tunnelman. Me muistamme:
Vaan kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: "Niin, herra, tunsin Dunckerin."
Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa "pieneen tupaan" Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla, Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään. Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin armeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä, näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka puolelta ahdisti avoimella jäällä:
— Minä teen sen!
Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809 saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts. kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien. Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:
— En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.
Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja ratsastivat pois.
Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin nuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri laittautuivat levolle.