Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta, jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.
Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja juoksua.
Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu, päätteli eversti jo ensi merkeistä.
Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.
Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset, levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet jämtlantilaiset taas vastarintaan.
Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.
Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja kiusaantuneen näköinen — hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa. Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.
Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla. Tuo tilapäinen, omituinen "rintavarustus", jonka takana miehet ampuen kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin viheliäistä… ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:
— Luulenpa, että eversti pelkää…
— En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi…!