Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo loitolla.
Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.
Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät, loitolla sillalta.
Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:
— Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?
— En peräänny käskyttä — koska pelkään, vastasi Duncker siihen katkerasti ja taisteli edelleen.
Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen joutumisen vaara uhkasi savolaisia.
— Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.
Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo — hänen takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään — hänellä oli jo itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään sanoista.
— Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni…