Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara olisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia, että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.
Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:
— Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin? Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.
— Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa, josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti piippunsa uudelleen.
Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului äkkiä huutavan hämärän halki:
— Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.
— Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!
Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa vihollisen puolelta: Ampukaa!
Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä — vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat mukana Ruotsin manterella.
Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander, joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä. Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi tekemään kuolemaa.