— Onko vaari jo jalkeilla?
Keski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla Karstulan kirkonkylässä varhaisena elokuun aamuna, kun sumu lepäsi vielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän ratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä soturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle tekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.
— Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä katsettaan ahvenista.
Toinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan nuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.
— Tuntuupa olevan — vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä löytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista? suvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.
Harmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin toisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty syrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin vuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin pitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää konkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine kulmakarvoineen.
Äkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata aamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin antaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän viittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi ikkunan eteen ja teki kunniaa.
— No, mitä olet saanut selville retkelläsi?
Ääni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.
— Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen Kalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat varmasti matkaa tänne Karstulaan.