— Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, — sillä Vlastovilla on ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.
— Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: — Pelkäsin heidän tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.
— Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.
— Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun kautta sikäläisten joukkojen avuksi.
— Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. — Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.
— Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.
He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen tulijaan.
— Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. — Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?
"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä polttaa pari siltaa.
Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.