— No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.
Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:
— Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!
Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.
Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä kompasanoilla.
Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat marssia reserviin lepäämään.
Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin taakse.
Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin, mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.
Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi salmea.
— Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.