Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.
Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä. Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas tiuskien ja moittien.
— Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. — Sehän käy kuin rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia harakoille haaskata.
Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.
— Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.
— Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten seisomaan.
Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.
— Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!
Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas, jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa ähkyen ja kättään pidellen.
— Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. — Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.