Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu. Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi tyhjiin.
Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen. Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä, jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin yritykset olleet turhat.
Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä. Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä, Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera suomalaisten selkään.
— Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.
Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.
— Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys Nordensvanille.
Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti, että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn. Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.
Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään. Loput työnnettiin pistimin salmeen.
Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.
Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä. Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa yhden kanuunan.