Näin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena tarjokkaana "Kustaan sotaan", puolustamaan Savoa vihollisten hyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi — olihan hän ikäisekseen roteva ja miehekäs — ja lyhyen harjoitusajan perästä hän jo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan suuremmissa taisteluissa — jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa — hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla, Parkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta urhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni — lukumies kun oli eikä vailla tuttavia upseeripiireissä — sodan lopulla luutnantiksi. Kotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin päällikkönsä.
Tämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut enää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä virkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi kutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm Malm sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään kotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina vuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta sotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla vilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen päätöksensä jäädä sotilaaksi — olihan poika itse uransa valinnut.
Hän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia nahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden hilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli hiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa niukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi, ikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin Julkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan asti.
Mutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena Savon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt sota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli ylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen komppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.
Kustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen tehtävä.
Malm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä — vakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt. Maalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli hiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava joukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana virrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm totteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli peräydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin kunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi tilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista vastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves käsiksi ylivoimaiseen viholliseen.
Tämä tapahtui Jynkän rannalla, vähän etelään päin Kuopiosta. Malmin ja Dunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta ja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen myöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut esimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli Duncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa jäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla, jolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja ennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen kylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta vaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin hän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti sen pysähtymään… Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa melkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.
Savon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi — niin kuin Suomen pääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla — esimiestensä käskystä pitkin talvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää maakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä lamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski arveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi poikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt jättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja heidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama tietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä kaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja kiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää singottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla tarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin, ymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä asui sama suru ja sama kiukku.
Mutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen, — viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti osaa, — ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti tunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä ja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen välillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä tuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan keskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet miehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja surut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät myös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm Pulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:
— Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.