Mutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä koulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen jymy oli tullut liian lähelle — Savonkin rajoilla jo tapella jytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä viestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita kyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi tuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen painostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat päättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun, joka uhkasi joutua sodan jalkoihin.
Pienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta eri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi veneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta kaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta palaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja maan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista — nyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen kysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä. Savon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä, Suur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan maata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria eikä kotoa ollut saatu lähtölupaa… ehkä vielä saadaan…
Näistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin päivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin oli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita, nahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan etäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko ja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle Malm Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja tunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas, mutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa hautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän tapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä päätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat veneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui heidän luokseen rannalle ja virkkoi:
— Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että minä en nyt vielä tulekaan kotiin…
— Hä… tännekö jäät, vai…? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet koulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä reppunsa hakeneen toverinsa ympärille. — Aiotko todella lähteä sotimaan?
— Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion tarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.
— Kotonasi käymättä…?
— Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja yksin, vastasi nuori Malm harkitusti. — Isänmaa tarvitsee nyt poikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin. Soutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy tästä etelään…
Ja hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen soutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas Malmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.
* * * * *