Viimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman prikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua ohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin nähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan vihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta tällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi raskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle ja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden seppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään upseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva hänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka hän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa saattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen saakka.
Reippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli komppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi häneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli äkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän kääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua. Miehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä vanhaa sotilaslaulua:
Poijat ne marssi Weikselin poikki verinen miekka vyöllä. Eikä ne venäläistä pelänneet päivällä eikä yöllä.
Qvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille, että hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja äkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka neito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota kunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia kädestä ja kuiskasi:
— Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen aivan varma, että hän rakastaa sinua.
Qvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia sanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin sanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa kättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle, minkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle prikaatin etupäähän.
Kapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se sukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti kostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi kävi ilma.
Kahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan puoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua kiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa, jotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä. Sotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa raivata metsää puhtaaksi.
Mutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin upseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa, mitä etupäässä tapahtui.
Hänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat rapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma olisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin. Arvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin puhdistaa metsää vihollisista.