Tultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasi Adlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsasti päinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuri Tujulinille:
— Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät. Viekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.
Muutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset kavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa, hajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät eteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön etuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.
Savolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin. Mutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi heidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja. Laukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja kanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita näkyi tuolla ja täällä.
Tavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Eversti Döbeln tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän saisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.
— En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet, vastasi Adlercreutz. — Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin olkoon menneeksi.
Ramsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.
Kuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu ja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.
Vasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja yhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu miekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen, jotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.
Rauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja esitti asiansa.